Omatunto

Omatunto ei ole yksi asia.
Se on toiminnan muoto, joka vaihtaa tasoa sen mukaan, kuinka tietoinen ihminen on itsestään.

Kun omatunto vaikuttaa vaistona, ihminen ei tiedä mitä tekee.
Hän reagoi.
Hän puolustaa, hyökkää, väistää.
Teko tapahtuu ennen ajattelua. Vastuu siirtyy pois: “näin vain kävi.”

Kun omatunto vaikuttaa viettinä, ihminen aavistaa.
Hän tuntee epämääräistä levottomuutta, häpeää tai oikeutusta, mutta ei osaa nimetä syytä.
Tässä vaiheessa ihminen selittää tekojaan jälkeenpäin.
Perustelut eivät ohjaa toimintaa — ne peittävät sen.

Vasta kun omatunto toimii käytännöllisenä järkenä, syntyy tietoisuus.
Ihminen tietää, mitä tekee, ja tietää, miksi tekee sen.
Hän tunnistaa ihanteet ja säännöt — ja ymmärtää, että ne ovat hänen omia valintojaan, eivät ulkoa annettuja käskyjä.

Tässä vaiheessa omatunto ei rankaise eikä lohduta.
Se arvioi.

Vaistoon nojaava ihminen kokee rajoitukset uhkana.
Vietin ohjaama ihminen kokee ne tunteina.
Järkeään käyttävä ihminen tunnistaa rajat vastuuna.

Omatunto ei kehity itsestään.
Se kehittyy vain, jos ihminen suostuu katsomaan tekojaan ilman selityksiä, ilman tarinoita ja ilman syyllisten siirtämistä.

Monet kutsuvat omatuntoa ääneksi.
Todellisuudessa se on kirkastumista.

Mitä vähemmän ihminen ajattelee, sitä kovempaa omatunto huutaa.
Mitä enemmän hän ajattelee, sitä hiljaisempi se on — koska sen ei enää tarvitse huutaa.

Omatunto ei ole moraalin lähde.
Se on tietoisuus teon ja vastuun välisestä yhteydestä.

Ja siinä vaiheessa, kun tämä yhteys ymmärretään,
tekosyyt lakkaavat.